Näin minä nauran
ja noin minä nauran
ja miksi en nauraa saisi,
aurinko nauraa
ja tähdetkin nauraa,
niin miksi ei naurattaisi!
Iloa maailman ääret on täynnään,
niin uhkuu myös sydämeni,
iloa vaalin ja iloa poimivat
iloiset kätöseni.
Vanhat ne murheista haastavat,
kun silmät on heikot heillä
eivätkä riemujen kukkia huomaa
kaikilla elämän teillä,
mutta kun nauruni helkähtää,
niin heidänkin murheet haihtuu,
ei pienikään ikävä mieleen jää,
vaan aina se riemuksi vaihtuu!
(Arvid Lydecken)
Palaverin jälkeen kohtaan lapsen, joka ei tiedä, mitä hänestä on juuri puhuttu. Hän ei tiedä, kuinka haastavasti hän käyttäytyy, kuinka paljon hänellä on ongelmia, kuinka paljon työtä on edessä. Hän näkee vain punaisen pyörän, pikkuruisen perhosen, lähellään olevat aikuiset, joille kaikille hänellä on tärkeää asiaa yhtäaikaa. Hän muistaa yhteiset hetket ja huomaa ikkunalaudalla istuvan ruskean (hän on juuri oppinut ruskean värin) linnun. Hän näkee kiinnostavan pelilaatikon ja välipalan, joka on päästävä syömään juuri nyt.
Hän näkee auringon ja haistaa kaikki kukat.
Ja hän nauraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti